En mää luovuta . . .

En mä oo unelmastani luopunut. Nyt vaan taas pitkään aikaan ei oo tullut myyntiin mitään sopivia kohteita, niin sitä ihan tulee mieli apeaksi. Ja sitä ajattelee, että ois helpompi unohtaa koko unelma. Mutta sen mä voi, en vielä, katon nyt ainakin syksyyn asti, niin kauan kun vaan pankki pitää sitä lainalupaustaan voimassa. Työsuhteen päättyminen tammikuussa on joka kuukausi vaan lähempänä.Se on vähän huono juttu. Mutta, uskon ja toivon, että tässä kesän aikana sen mun unelmieni kohde tulee myyntiin ja mä saan sen omakseni <3

Miten voikaan olla näin rankkaa sen oikeen löytäminen. Ei ois voinut aikasemmin kuvitellakaan. Sitä vaan aatteli, että sehän on ihanaa, kun saa odottaa koska se ihana talo tulee vastaan. Mutta ei, täähän on ihan hirveetä. Kun ei malttais odottaa. Ei sitten millään. Joka kerta kun tuun töistä, avaan ensimmäisenä koneen ja katton onko sähköpostiin tullut vahtipalvelusta mitään. Ja useimmiten ei oo tullut yhtään mitään, ja joskus joku mikä ei vastaa ollenkaan mun uenlmiani. Ja sitten on taas pakko vaan jatkaa odottamista. Eikä kenenkään muun aika oo niin pitkä, kuin sen joka odottaa jotain tapahtuvaksi.

Ja entä sitten jos sattuu löytymään se unelmien kohde, niin kuin mulle kävi sen Urjalan kohteen kanssa. Ja sitten kun kaikki on jo järjestetty ja enää muutama tunti aikaa kaupantekoo, ja sitten tulee se puhelinsoitto, jota ei ois ikinä pitänyt tulla. Mitäs sitten? Miten sitä sitten jaksaa eteenpäin? Täytyy sanoo, että ei oikeen mitenkään. Se on kuin matto vedettäis jalkojen alta. Siinä sitä istut yhtäkkiä ja ennalta arvaamatta perseelläs ja sua sattuu niin maan perkeleesti. Joka paikkaan. Eikä millään oo enää mitään väliä. 

Eikä siitä auta kuin vaan nousta itse ylös. Ja mennä töihin ja kauppaan ja viedä koiria ulos. Ja yrittää jotenkin jatkaa normaalia elämää vaikka sydän on vereslihalla. Eikä mikään huvita. Kunnes, jonain päivänä tulet töistä, avaat sähköpostin ja se on siinä. Vahtipalvelun viesti ja klikkauksen jälkeen sulle aukee tiedot siitä sun unelmien talostas. Ja sitten kun sä saat sovittua näytön ja odotat että pääset katsomaan. Sinä aikana sä ehdit jo rakentaa vaikka kuinka korkeita pilvilinnoja. Katselet kohteen kuvia miljoonannen kerran, oot laittanu parhaan kuvan näytönsäästäjäks. Hyvässä lykyssä jos kohde näkyy google mapsissa, oot kulkenut talon ohi tietä pitkin jo niin monta kertaa virtuaalisesti, että se tie ja jokainen puu ja kivi sen reunalla on sulle jo ihan tuttu. Ja että sitten kun sä meet lopulta sinne esittelyyn, susta tuntuu että sä oot vihdoin perillä, tullut kotiin!!

Sellaista se on. Talon etsijän elämä, kuukaudesta toiseen, vuodesta kolmanteen.